Haluaisin vain antaa sinulle anteeksi.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Unohtaa sanat ja todeta kaiken olevan ohi.

Kohta on kulunut jo vuosi,

Enkä ole pystynyt vieläkään unohtamaan.

Kaikki lähti niin pienestä mitättömästä draamasta,

Mutta silti onnistui tuhoamaan monien vuosien lupaukset.

Miksi en vain voi antaa anteeksi,

Unohtaa sanat ja todeta kaiken olevan ohi?

Halata sinua ja palata viimevuoteen…

Ei hän ole maailman kaunein tai viisain.

Ei edes omaperäisin tai nokkelin.

Hän on vain juuri niin hyvä,

että muut pystyvät vielä hyväksymään hänet.

Kuin liian tiukalle kiristetty korsetti.

Jälleen sinisilmäisyyteni upottaa minut,

 kärsimyksen suohon.

"Miksi todella uskoin,

että jotain niin hyvää

voisi tapahtua?"

Ei,

Olisi pitänyt jo oppia,

Kuunnella vain järjen ääntä,

Unohtaen toiveet ja unelmat.

En vain pystynyt siihen .

Jos ihminen unohtuu,

eikä kukaan enää muista,

muuttuu hän enkeliksi.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ei hän kuollut,

koska tahtoi niin.

Hän kuoli,

kun toiset vain unohtivat.

Miksi hän siis kuoli?

Jotta muut oppisivat muistamaan?

Ei.

Hän kuoli,

jotta muut jälleen muistaisivat hänet,

edes hetken aikaa.

Sillä ihminen ei ole ihminen

ilman toisia ihmisiä

ja vain enkelit

voivat elää unohdettuina.

Kuinka monta yötä joudun vain odottamaa, <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

katsomaan sivusta,

kestämään sinulta kaiken?

Kuinka kauan sinulta kestää ymmärtää,

 "En tehnyt mitään."

antaa vain olla?

Kuinka monta kertaa ajattelit minua,

soititko kertaakaan,

luuletko todella minun enää välittävän?

Kuinka kauan luulet minun vielä olevan täällä,

"Anteeksi."

onko se niin vaikeaa sanoa?

Elät vain pienessä idyllissäsi.

Yrität vain saada kaikesta varmaa,

mutta sinä vain yrität.

Yrität liian kovaa,

niin kovaa,

että pelkäät jo ystäviesikin tuhoavan sen…

Sen ainoan mitä sinulla enää kohta on,

usko pienestä idyllistäsi.

Se olikin vain hetki,<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

niin pieni ja hento.

Hetken aikaa taivaalla loistava tähti,

joka ranteet auki viiltäen

sammui yön pimeyteen.

Kolea tuuli puhaltaa kasvoilleni jääkylmää vettä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Farkut liimautuvat ihooni kiinni.

Ensin tuli yksi pisara,

sitten toinen.

Yhtä äkkiä kaikkialla pimeni

ja alkoi sataa kaatamalla.

Tunnen, kuinka vesi pääsee läpi hupparistani.

Käteni ovat kylmät.

Kuivat lehdet kastuvat sateessa.

Ne liimautuvat ihmisten kenkienpohjiin

ja tarttuvat kiinni tummaan asfalttiin.

Naurat, minuakin alkaa jo hymyilyttää,

"Juuri meidän tuuriamme."

Pilvet ovat vallanneet taivaan,

ne peittävät harmaudellaan kaiken,

horisonttiin saakka.

Taivas näyttää niin matalalta,

kuin sitä voisi koskettaa,

jos vain hieman kurottaisi.

Käännyt virnistäen,

"Varo vaan, jos olet juonut kaiken kaakaon."

Avaan ruskean muuttolaatikon

Lumi suli tänä vuonna nopeasti. <?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Yhtä nopeasti kun se oli maahan satanut.

Kaikki kävi niin yllättäen,

etten ehtinyt tehdä ja sanoa kaikkea,

mitä olisi ehkä pitänyt…

Selailen hetken aikaa nuotteja, ennen kun laitan ne laatikkoon.

Paljon jää taakse,

mutta enemmän on edessä.

Uusi syksy avaa kirjassa puhtaan sivun.

Tuijotan lähes tyhjää laatikkoa, ahdistus palaa sisälleni.

En palaa,

sillä paluuta elämässä ei ole,

mutta en myöskään unohda,

kaiken sen mustan keskellä oli niin paljon hyvääkin.

Heitän viimeiset tavarat laatikkoon ja suljen sen.

Tiesitte että lähden,

olinhan jo monta vuotta sanonut niin.

Luulin vain sen olevan helpompaa.

Viime vuosi oli ehkä elämäni kamalin. Kaikki romahti päälleni ja yritys parantaa asioita johti vain uuteen romahdukseen. Lopulta ahdistus valtasi mielen, en vain enää kyennyt tekemään mitään. Jumahdin paikoilleni. Jatkoin entistä blogiani, vanhat kirjoitukset muistuttivat kuitenkin liikaa entisestä. Aloitin uuden blogin ja huomasinkin, että en pystynyt kirjoittamaan, kaikki oli vielä liian lähellä, vielä liian läsnä...

Siitä keväästä piti tulla kaikista onnellisin, niinhä siitä piti, mutta mikään ei onnistunut. Ystäviä vain katosi ympäriltäni, vähitellen, mutta varmasti... En tiennyt miksi, en tiennyt pystyisinkö tekemään asialle mitään. Uskoin kuitenkin ajan muuttavan asioita.

Sitten tulikin hetki, kun en enää vain välittänyt. Annoin olla ja päästin irti. Se tuntui yllättävän helpolta, mutta kaikesta joutui maksamaan. Pyydän anteeksi niiltä ihmisiltä, joita en pystynyt ymmärtämään ja tukemaan niin, kuin ystävän pitäisi... Mutta olimmeko me silloin enää ystäviä?

Tämä kevät oli silti tärkeä, se muutti minua paljon. Aloin ymmärtää mitä itse haluan, aloin toimimaan niin. En enää välittänyt muista, jos asia koski selkeästi itseäni. Tein miten tahdoin, samalla kuitenkin ottaen muut huomioon. Ilmeisesti kaikkia tämä ei miellyttänyt, mutta kevään aikana silti suurin osa kaverisuhteistani parani ja opin tuntemaan monet ihmiset paremmin. Huomasin keiden seurassa todella viihdyin ja keistä minulle riittivät vain hyvät entiset muistot. Tajusin kuinka paljon olinkaan joskus keskittynytkään vain yhteen asiaan, kadottaen samalla itseni, sen pienen tytön joka muiden leikkiessä hiekkalaatikolla mietti oliko hän onnellinen, josta kukaan ei oikein erityisemmin pitänyt, joka kaipasi kavereita, mutta oli aina yksin.  Löysinkö sen tytön? Ei, en löytänyt, aikaa oli kulunut ja tyttö oli katkeroitunut monta kertaa ja vanhentunut vuosia. Mutta löysin silti itseni uudestaan, vaikka sainkin huomata, ettei se ollut helppoa, kun oli niin monta vuotta vain kerännyt monia asioita itseensä, leikkinyt neiti täydellistä...

Hain Helsinkiin lukioon, ja pääsin. Nyt on siis heinäkuussa tiedossa muutto uuteen kaupunkiin, jossa en tunne kunnolla ketään. Hyvä niin. Uusia ihmisiä ympärille, mutta en toki unohda vanhoja, todellisiä ystäviä. On alkamassa uusi kausi, tärkeä sellainen, täynnä muutoksia. Maailma näyttää jälleen ihan mukavalta paikalta.

Nauttikaa kesästä vielä kun voitte!

-Sara